HCR 2014 ja kuinka siinä kävikään

Helsinki City Run eli HCR 2014 on takanapäin ja näistä kolmesta juoksemastani puolimaratonista oli kyllä ehdottomasti se raskain. Tiesin, että juoksukunto ei välttämättä ole niin hyvä kuin kahtena edellisenä vuonna, koska juoksukilometrejä oli nyt alla vähemmän. Lähtöviivalle kuitenkin asetuin toiveena parantaa viime vuotista aikaa. Musiikit korville ja sykemittari päälle ja menoksi! Lähdin tapani mukaan liikkeelle kovaa, pari ensimmäistä kilometriä meni noin 5,10 min/km, mikä on itselleni liian kova vauhti ja tiesin sen tulevan hidastumaan. Siitä se pikkuhiljaa alkoikin hieman hiipumaan, mutta 10 kilsan kohdalla kellotin ajan 58,07 min, mikä enteili viime vuotisen ajan parantamista. Juoksu ei tuntunut tänäkään vuonna oikein hyvältä missään vaiheessa, koska tiesin meneväni liian kovaa. Mutta mottoni mukaan "pain is temporary, pride is forever" mentiin eteenpäin. 

Ongelmat alkoivat n. 16 kilsan kohdalla, kun oikeaa puolta vatsaani alkoi pistämään/kramppaamaan voimakkaasti. Taistelin kuitenkin vielä vähän matkaa juosten, mutta sitten oli tehtävä päätös vauhdin hidastamisesta. Tiesin, etten voi juosta entistä vauhtia, koska pistos tuntui niin voimakkaana ja sattui joka askeleella. Juoksu muuttui kävelyksi, mikä hieman helpotti pistosta. Vaikka elimistön kannalta päätös tuli oikeaan aikaan, kävi se mielen päälle enemmän. Tuntui kuin olisin pettänyt itseni, kun en muka pystynyt jatkamaan täysillä eteenpäin ja jouduin luopumaan ajatuksesta parantaa aikaani. Pysähtyä en kuitenkaan aikonut ja päätin, että matka jatkuu vaikka kontaten maaliin asti. Kävelin ehkä sata metriä ja yritin uudelleen juoksua, mutta eihän siitä tullut mitään, kun piston tunne palasi. Eipä auttanut muu kuin jatkaa matkaa kävellen. Pieniä pätkiä pystyin välillä kevyesti juoksemaan, mutta suurin osa seuraavasta kolmesta kilometristä meni kävellen. Vatsan tilanne onneksi helpotti ja kolme viimeistä kilometriä uskalsin juosta, mutten kovin kovaa. Jalat myös alkoivat tuntumaan pökkelöiltä, mutta sitkeästi taistellen juosten menin viimeiset kilometrit ja  maaliviivan yli! Eihän sitä Olympiastadionilla kehtaa kävellä maaliin :)  Loppuajaksi kellotin 2.14.41. Aika painui melkein 10 minuuttia viime vuotta huonommaksi, mutta näissä olosuhteissa en voi olla kuin tyytyväinen, että pääsin maaliin asti. Pahimman vatsapiston aikana kävi jopa keskeyttäminen mielessä, mutta periksi en voinut antaa ja onneksi tilanne hieman sitten helpottuikin. En vain voinut nähdä itseäni keskeyttäneiden listalla, se ei käynyt päinsä! Kahden viimeisen kilometrin aikana näinkin kaksi huonossa kunnossa olevaa juoksijaa, jotka makasivat maassa puolitajuissaan (huoltojoukot olivat onneksi paikalla), joten koville tuo juoksu on varmasti ottanut itseni lisäksi monelle muullekkin, kun lähtijöitäkin oli n. 16 000. 

Tämä jäikin sattuneesta syystä ainoaksi kuvaksi :)

Vaikka maaliin pääsin omin jaloin, eivät omat ongelmani siihen päättyneet. Heti stadionilla aloin palelemaan, sillä olin liikkeellä t-paidalla, jossa kyllä hyvin tarkeni juosta, mutta kun pysähtyi ja hiki nousi pintaan, tuli heti kylmä. Kauaa en viitsinyt stadionilla huilata kylmyyden vuoksi, vaan jatkoin matkaani huoltopaikan kautta poikaystäväni luokse, joka odotteli ulkopuolella. Sain takin päälleni, juomaa ja banaanin pystyin syömään. Oloni oli tuskainen, mitenkään päin ei ollut hyvä olla, vatsaan sattui ja palelin. Alle 10 minuutin kotimatka olikin tuskaa. Istuin ratikan penkillä palelemassa ja jouduin keskittymään siihen, etten oksentaisi. Ratikasta pois päästyäni olisin halunnut jäädä pysäkille makaamaan, mutta pakon edessä jatkoin matkaani. Matkaa pysäkiltä oli vain n. 100 metriä, mutta se tuntui loputtoman pitkältä. Rappuset ylös ja melkein lyyhistyin eteisen lattialle. Takki päällä painuin sänkyyn makaamaan ja sain päälleni peiton, sillä palelin horkkamaisesti. Yksi peitto ei riittänyt alkuunkaan ja kolmenkin peiton alla palelin niin horkassa, että sänkykin tärisi. Vatsaan sattui edelleen, mutten onneksi oksentanut. Yli 1,5 tuntia tärisin peittojen alla kuin korkeassa kuumeessa. Sykemittarikin näytti lepopulssiksi 80 ja hengitystiheys oli välillä voimakkaasti kiihtynyt. Pikkuhiljaa aloin toipumaan ja elämä alkoi taas voittamaan. Janontunne oli kova, sillä en ollut juuri mitään juonut juoksun jälkeen, mutta ruokailut jäivät vähille illan aikana, vaikka vatsakipu loppuikin. 

Enpä ole koskaan moisia oireita kokenut. Kaksi edellistä puolimaratonia olen selvinnyt hyväkuntoisena, joten näin voimakkaat oireet tulivat itsellekin yllätyksenä. Kummasti sitä elimistö reagoi voimakkaassa rasituksessa. Tärkeintä tässä juoksussa oli maaliin pääsy ajasta huolimatta, henkiseksi voitoksi tämän osittain nimeäisin :) Nyt on semmoinen tunne, että juoksut saavat olla hetken aikaa tauolla ja keskityn muihin lajeihin. Takaraivoon jäi kyllä muisto noista oireista ja tuntemuksista juoksun aikana, että saa miettiä seuraavia kisoja ja ajan parantamismahdollisuuksia moneen kertaan. Tai no, en edes halua miettiä seuraavia kisoja, koska, missä, mitä, milloin, jos koskaan... Tämä on tämän hetken fiilis, mutta katsotaan mitä mietin myöhemmin. Kolminkertainen puolimaratoonari, eiköhän sekin jo saavutus ole kolmen vuoden juoksuharrastuksen jälkeen :)