Vuoropuhelua liikunnasta, levosta ja pakkomielteestä(?)

Yli 3 vuotta on mennyt liikuntakärpäsen puremasta ja sama tahti jatkuu edelleen. Kun innostuin liikunnasta ja vetelin 3-5 tuntisia treeniviikkoja heti alkuunsa, moni epäili, että mitenhän kauan tuota jaksat. Tätä ennen liikunta oli ollut harvinaisempaa herkkua, joten siihen nähden tuntimäärät olivat suuria ja laskin niihin vain ns. kunnon treenit, sillä mielestäni työmatkapyöräily tai kävely ei käynyt kunnon liikunnasta (enkä niitä edelleenkään laske treenitunteihini). Melkein nollasta hikiliikkujaksi. Joskus omassakin mielessä kävi, että mitenhän tässä tosiaan käy, miten kauan jaksan tätä tahtia. No, tässä ollaan edelleen ja liikuntamäärät ovat pysyneet samassa yli kolmen vuoden ajan :) Jaksoin ja jaksan edelleen. Joka viikko olen tämän ajan tahkonut vähintään 3 tuntia kunnon treeniä, lukuunottamatta niitä muutamia viikkoja, kun olen ollut kipeänä tai lomamatkalla. Yhden käden sormilla pystyn laskemaan ne viikot, kun liikunta on jäänyt tavoitteesta vain sen takia etten ole ehtinyt tai jaksanut ja silloinkin on ollut huono omatunto. Huono omatunto, kun kerran vuodessa en harrasta liikuntaa kolmea tuntia viikossa? Kyllä. Hölmö vastaus.

Tänään töissä oli kiireinen päivä, väsytti huonojen yöunien jäljiltä ja perusmaanantain käynnistymisvaikeudet. Kaiken tämän jälkeen pääsin kuitenkin hyvissä ajoin kotiin, kiitos lyhyemmän työpäivän ja tarkoituksenani oli mennä juoksemaan tai salille, kun oli hyvin aikaa. Liikkumaan pitää päästä siitä huolimatta, että pohje on tuntunut jumittavan jo pari päivää, eikä venyttely siihen auta ja kädet ovat kipeät eilisestä kiipeilystä. Se puolimaratonkin siellä kummittelee, niin eihän sitä sovi laiskotella, että on juoksukunnossa. 

Kuitenkin kotiin pyöräillessäni päätin, että treenit saavat tänään jäädä. Kroppa ei tuntunut olevan täydessä iskussa ja mitä järkeä on mennä nostelemaan painoja, kun kädet ovat valmiiksi kipeät ja pohje jumissa. Kipeämmäksihän siinä vielä tulee, eikä treenistä saa kunnolla kaikkea irti. Tänään on kuitenkin vasta maanantai ja vielä 6 päivää aikaa treenata. Vaikka loppuviikon menot menivätkin täysin uusiksi viikonlopun osalta ja silloin saattavat treenit jäädä kokonaan väliin, on sitä aika silti ennen sitäkin. Stressasin tätä jo eilen ja mitäs nyt, kun tänään laiskottelen? Mitä jos laiskotuttaakin myös muinakin päivinä? Ja mitä kamalaa tapahtuu, jos en pääse liikkumaan? No oikeasti, ei yhtään mitään kamalaa!

Takana on kolme treenipäivää putkeen ja kaksi edellistä viikkoa olen vedellyt normaalia suurempia treenimääriä ja lepopäivät ovat olleet vähissä. Nyt tuli se piste, kun on pakko huilata. Sen sanoo pää ja sen sanoo elimistö. Liikunnan vastapaino kun on se lepo ja ilman sitä ei kehity. Pahimmassa tapauksessa vielä rikkoo paikkoja, kun lepo jää vähälle, eikä elimistö ehdi palautua. Mikään ei tee minusta huonompaa ihmistä, jos joku viikko liikun vähemmän kuin sen kolme tuntia. Kaikki on omien korvieni välissä ja siitä päätöksestä, että kolme tuntia on pyhä määrä. Huh, mikä ajattelutapa sanon minä, vaikka tuo onkin omaa ajatteluani. Järki hoi! Kuitenkin ne viikot, kun olen ollut matkoilla tai kipeänä, on elimistö levännyt kunnolla ja se on oikeasti tehnyt hyvää.

Hello my friend ;)

Tässä kääntöpuolena on se menneisyyteni ylipainoisena liikkumattomana ihmisenä. Pelkään sitä, että jos päästän itseni lipsumaan liikunnasta, alan taas lihomaan ja sitä en halua. Kompensoin herkutteluani liikunnalla, koska olen vain niin tolkuton sokerihiiri, ettei siihen auta mikään muu. Liikunnan ansiosta painoni pysyy vakiona. Eikä se liikunta ole vain keino painonnousua vastaan, vaan ennen kaikkea tärkeä harrastus ja hyvän olon tuottaja!

Tänään kuitenkin nostan jalat pöydälle hyvällä omatunnolla ja syön yhtä hyvällä omatunnolla suklaata (vaikka söin sitä eilenkin) ja katson tv:tä, enkä todellakaan harrasta liikuntaa! Sille on aikaa koko loppuviikko ja ei todellakaan ole väärin välillä huilata vähän enemmän :)